Out of focus

Ystäväni I soitti minulle ja kertoi että on tehnyt töissä todella pitkää päivää. Käynyt kotona vaan nukkumassa ja tehnyt viikonloppuisinkin töitä. Toimistolta hän on poistunut ainoastaan lounaalle ja illalla urheilemaan, jonka jälkeen on palannut takaisin töihin. Kauhistelin asiaa ja kerroin omasta kokemuksestani, että tuollaista työtahtia ei voi jaksaa kovin kauaa. I oli kuitenkin eniten huolissaan siitä, että työstä saatava rahallinen kompensaatio ei ole riittävän hyvä. Kuulemma sillä korkeammalla palkalla, joka hänelle kuuluisi raatamisestaan, saisi aika monta paria uusia kenkiä ja laukkuja. Ystäväni on minua nuorempi ja olisin halunnut sanoa hänelle, että vaikka nyt tuntuu siltä että jaksaa, voi keho ja mieli reagoida stressiin myöhemmin hiipien, huomaamatta. Ja siinä vaiheessa ne uudet kengät ja laukut eivät enää tunnu miltään. Itse asiassa siinä vaiheessa on hyvin tyytyväinen, jos on jättänyt ne kalleimmat kengät ja laukut ostamatta ja sen sijaan säästänyt vaivalla ansaitut rahat. Niillä rahoilla voi nimittäin ostaa itselleen vapauden, ainakin joksikin aikaa.

Yksinäinen hiihtäjä

Kävin viikonloppuna ystävien kanssa ravintolassa syömässä, baariin en enää viitsinyt lähteä. Tunsin itseni ulkopuoliseksi siinä vaiheessa, kun alettiin taas muistella mitä kaikkea hauskaa joillain vanhoilla kännäysreissuilla onkaan tapahtunut. Kun se ja se oli niin sekaisin, että teki sitä ja sitä. Hymyilin ja nauroin mukana, vaikka ei olisi oikein huvittanut. Vihaan teeskentelyä, se vie voimia. Ystäväni suunnittelivat viikonloppuretkeä, jossa taas ryypätään koko päivä. Päätin heti, että en ole lähdössä mukaan mutta en kertonut sitä vielä heille. Olen jättänyt tänä talvena muutamia tuollaisia tapahtumia väliin, koska ei ole vaan huvittanut. Sain viime kesänä tarpeekseni useita päiviä kestäneestä juhlinnasta. 

Nämä ihmiset ovat korkeasti koulutettuja, toimivat arvostetuissa asiantuntijatehtävissä, harrastavat urheilua ja näyttävät hyvältä. Silti he ovat jotenkin pahasti hukassa, turruttavat stressiä ja ahdistustaan alkoholilla. Hauskinta elämässä on se, kun pääsee viikonloppuna ryyppäämään ja riehumaan, tai se kun näitä hetkiä muistellaan. Onhan minulla ollut todella hauskaa näiden ihmisten kanssa, sitä en kiellä. Ehkä tulen vielä joskus osallistumaankin näille nollausretkille. Nyt vaan tuntuu siltä, että meidän  käsityksillämme siitä miten elämäänsä olisi hyvä elää, alkaa olla liian suuri ero.

Pidempiä työuria

Juttelimme ystäväni A:n kanssa eräänä päivänä suunnitelmista, joilla työuria halutaan pidentää eläkeikää nostamalla. Mietimme, että miten ihmeessä tuo tulee onnistumaan kun ystävä- ja tuttavapiirissämme korkeasti koulutetut alle kolmekymppiset palavat loppuun, irtisanoutuvat työpaikoistaan ja lähtevät kuukausiksi Aasiaan rauhoittumaan. Monet myös harkitsevat uran vaihtoa asiantuntijatehtävistä jollekin luovemmalle alalle. Elleivät olot työpaikoilla tule rajusti muuttumaan parempaan suuntaan ei näillä suunnitelmilla ole mitään mahdollisuutta toteutua.

Puhuimme myös siitä, miten poliitikoilla ja valtion virkamiehillä ei ole mitään käsitystä siitä millainen työtahti ja ilmapiiri useimmissa yrityksissä on. Ystäväni J työskentelee eräässä valtion virastossa asiantuntijatehtävissä. Siellä ei kuulemma oteta työnteosta turhia paineita ja kahvi- ja lounastauot venyvät esimiesten siunauksella. Varsinkaan vanhemmat työntekijät eivät paljoa jaksa panostaa, sillä ketään ei tulla irtisanomaan ellei nyt jotain isompaa tahallista (?) virhettä satu. Haluaisin nähdä kun nämä valtion virkamiehet raataisivat pitkää päivää ilman taukoja jossain pörssiyhtiössä, jossa pitää kvartaali kvartaalilta vakuuttaa sijoittajat. Poliitikot nyt ovat asia erikseen. Hehän ajavat sen eniten maksavan, eli useimmiten yritysten ja elinkeinoelämän, asiaa.

Epäuskoamme näihin suunnitelmiin lisää myös omien vanhempiemme tilanne. Heille ne muutamat jäljellä olevat vuodet ennen eläkettä tuntuvat joskus ylitsepääsemättömiltä. Omat vanhempani ovat tehneet ikänsä fyysisesti vaativia töitä. Kumpikaan ei ole selvinnyt ilman erilaisia kulumia ja vammoja. Äitini naisvaltaisella työpaikalla työssäviihtymistä latistaa epäpätevä johto, joka pyrkii kielloilla ja jatkuvasti työntekijöiden motiiveja epäillen lisäämään työtehoa. Tuossa työpaikassa työntekijöille ei suinkaan tarjota sairauslomia ehkäiseviä palveluja, kuten hierontaa tai fysioterapiaa vaan mietitään miten erilaisilla säännöillä ja käytännöillä voitaisiin estää sairastavia työntekijöitä saamaan sairauslomaa.    

Miten tilannetta voisi parantaa? Yksittäiseen työntekijään kohdistuvan työtaakan tulee keventyä. Ihminen ei ole kone. Työelämän ilmapiirin tulee parantua ja vapautua. Erilaisuus kunniaan ja kyttääminen vähemmälle. Uskonko, että näin tulee tapahtumaan? Tuskin, ellei ole pakko. Tietyillä aloilla työvoimapula on jo olemassa. Se pakottaa yritykset panostamaan työntekijöiden viihtyvyyteen, jos ne aikovat kilpailla osaavasta työvoimasta. Yritysmaailmassa mitään ei tehdä ellei se tuo jotain viivan alle.

2010 on mun vuosi

Paljon on tapahtunut, hyvää ja huonoa, mutta kaikella on tarkoituksensa. Ikävätkin kokemukset kehittävät ja vievät eteenpäin, vaikka sitä ei sillä hetkellä ymmärräkään. Ihmiset, joita tietyllä hetkellä vihaamme ja halveksimme, toimivat opettajinamme tällä polulla.

Uskon ja tiedän, että tämä vuosi tulee olemaan minulle käänteentekevä vuosi. Kadotin itseni hiljalleen niiden kymmenen vuoden aikana kun opiskelin ja työskentelin tietyllä alalla. Nyt olen taas löytänyt sen todellisen minäni, jonka tunnistan sieltä menneisyydestä. Mitään valintojani en kadu missään tapauksessa, sillä ilman niitä en olisi nyt tässä.

Kirjoitan tänne siitä, mitä tämä vuosi tuo tullessaan ja mitä teen saavuttaakseni tavoitteeni. Tavoitteenani on, että voin elämää elämääni vapaana, joutumatta takaisin oravanpyörään. Muistelen myös tapahtuneita asioita, kun siltä tuntuu ja ihmettelen maailman menoa, joskus hieman ulkopuolisena.